© Janne Ojajärvi

  • Facebook Social Icon
  • YouTube Social  Icon
  • SoundCloud Social Icon
  • Instagram Social Icon
  • Twitter Social Icon

Tätä sivustoa on tukenut

Suomen kulttuurirahasto

MIKÄ ON PITKÄHUILU?

Pitkähuilu on puhalluspäästä suljettu ja loppupäästä avoin huilu, jossa ei ole sormiaukkoja. Huilulla on perinteisesti ollut useita eri kutsumanimiä. Suomessa sitä on kutsuttu mm. lötköksi, pajuhuiluksi, pajupilliksi, kävelykepiksi, leppäpilliksi, soropilliksi, putkipilliksi, yläsävelhuiluksi, luonnonsävelhuiluksi ja pitkähuiluksi. Tällä sivustolla kutsun sitä pitkähuiluksi, johtuen termin laajasta vakiintumisesta suomalaisen kansanmusiikin kentällä.

Huilutyyppi tunnetaan eri puolilla maapalloa. Esimerkiksi Norjassa huilu tunnetaan nimellä seljefløyte, Ruotsissa sälgflöjt, Virossa pikkvile, Norjassa seljefløyte, Tanskassa pilefløjte, Tuvassa murgu, Saksassa schwegel, Puolassa zurav, Unkarissa tilinkó, Romaniassa tilincă Tansaniassa filimbi, Etelä-Afrikassa lekgodilo flute ja Virossa pikkvile. Nimitykset willow bark flute, willow flute (molemmat suom. pajuhuilu) ja natural flute ovat usein käytössä englanninkielisissä teksteissä. Erikoiskäytöissä olleista huiluista on voitu käyttää nimitystä, joka kuvaa huilun käyttöyhteyttä esim. sacred flute (suom. pyhä huilu) Papua Uusi-Guineassa.

Pitkähuiluja voidaan rakentaa myös ilman metallisia työkaluja esim. irrottamalla puun kuorta kevätaikaan ja työstämällä hampaita ja kiveä apuna käyttäen. Tämä on mahdollistanut sen, että soitin on ollut rakennettavissa jo tuhansia vuosia sitten.

Pitkähuilua arvioidaan soitettaneen jo pronssikaudella. Tosin puuhuilujen maatuvan materiaalin vuoksi sormiaukottomia huiluja ei ole säilynyt tähän päivään asti, joten pitkähuilun soiton varhaisinta ajankohtaa on vaikea määritellä. Eri puolelta Suomea on löytynyt varmoja tietoja pitkähuilun käytöstä 1800- ja 1900-luvuilla. Huiluja rakensivat pääasiassa ammatikseen paimenessa työskennelleet. Heidän lisäkseen lapset ja aikuiset rakensivat huiluja omaksi ilokseen.

Ammattimuusikoiden työvälineistöön pitkähuilut ovat löytäneet tiensä vasta 1970-luvun paikkeilla. Piirpauke-yhtyeen ensimmäisellä levyllä kuullaan pitkähuilua, joka on nimetty siinä norjalaiseksi tunturihuiluksi. 1970-luvun loppupuolella Rauno Nieminen järjesti useita kursseja pitkähuilun rakennukseen.

Uusien rakennusmateriaalien myötä huilujen käyttöikä, kosteudensietokyky ja rakenteellisien variaatioiden kirjo (mm. bassopitkähuilu) ovat kasvaneet. Nykypäivänä pitkähuilu on vakiinnuttamassa asemaansa “oikeiden” soittimien joukossa. Sen soittoa voi tänä päivänä opiskella eriasteisissa musiikkikouluissa, musiikkileikkikouluista Sibelius-Akatemiaan. Opetusta annetaan myös ympäri vuoden järjestettävillä kansanmusiikkikursseilla ja –leireillä.


Lähteet:
Riitta-Liisa Joutsenlahti: Sormireiätön pilli - Kokemuksia ja näkemyksiä pitkähuilusta.

http://www.alashensemble.com/instruments_murgu.htm