© Janne Ojajärvi

  • Facebook Social Icon
  • YouTube Social  Icon
  • SoundCloud Social Icon
  • Instagram Social Icon
  • Twitter Social Icon

Tätä sivustoa on tukenut

Suomen kulttuurirahasto

Pitkähuilun historia Suomessa

Pitkähuilun varhaisin edeltäjä lienee ollut luuhuilu, joita on säilynyt aina kivikaudelta asti. Eurooppalaisessa kansankulttuurissa yleisin ja laajimmalle levinnyt huilusoitin on saamelaistenkin tuntema normaalipajupilli. Voidaan olettaa, että kuoriputkesta tehtyä huilusoitinta on soitettu länsi-, lounais- ja etelärannikolla kivikaudella, ja myöhemmin, kun alkuperäiskansa oli sekoittunut indogarmaaneihin, Kiukaisten myöhäiskivikautisen kulttuurin alueella. Saksalaisen eurooppalaisista tulppakanavahuiluista väitelleen Herman Moeckin kirjoitukset tukevat olettamusta, jonka mukaan pitkähuilut olisivat olleet Suomessa varhaisin huilulaji ja että muut lajit ovat sen johdoksia.

Timo Leisiö epäilee, että sivupuhalteinen pitkähuilu olisi 2. esikristilliseltä vuosituhannelta ja kuuluisi samaan kulttuurihistorialliseen yhteyteen kuin pronssiluuritkin (pronssikautinen S-kirjaimen muotoinen torvi). Käytännössä tämä tarkoittanee sitä, että pitkähuiluja olisi tuolloin käytetty Tanskassa ja sen lähiympäristössä, jossa pronssikautisten trumpettien valmistajat valmistivat paljon luonnonsäveltorvia. Suomen happamanlaatuisen maaperän johdosta puisia huiluja ei ole säilynyt tähän päivään antamaan vihjeitä pitkähuilujen kulkeutumisesta Suomeen.

1900-luvun alussa pitkähuilujen rakentajia oli koko Itämerta ympäröivillä alueilla ja keskiajalla mahdollisesti Englannissakin. Pitkähuilua on soitettu paimenessa ollessa tai tilanteissa joihin ei ole liittynyt muuta kiinnostavaa toimintaa.

Pitkähuilu tunnetaan Suomessa nimillä pajupilli (Jyväskylä, Pieksämäki, Petäjävesi, Viitasaari, Nilsiä) ja pitkähuilu (Alavus). Timo Leisiö konsultoi aikoinaan Petäjäveden pitkähuiluperinteen asiantuntijoita Mikko ja Markku Asuntaa. Mikko Asunta soitti huilua jo 1910-luvulla, mutta hän ei enää muistanut miten hän siihen tutustui. Perinteen hän oli oppinut joko Keuruun Asunnan kylässä v. 1878 syntyneeltä isältään tai Petäjävedellä joltakulta muulta henkilöltä. Opettaja lienee ollut ulkopuolinen, koskapa huilun tunsivat 10 sisaruksesta vain kaikkein vanhimmat.

Pitkähuilun soitto väheni 1900-luvun loppua kohti miltei tyystin, mutta on alkanut taas nostaa suosiotaan 2000-luvun alussa. Suosiota ovat auttaneet muun muassa ammattimainen soitinrakennus ja soitinrakennuksen opetus. Rauno Nieminen on opettanut pitkähuilujen rakentamista muoviputkista vuodesta 1979 lähtien. Ammattimuusikoiden käyttöön pitkähuilu on löytänyt tiensä vasta 1970-luvulla. Kansanmusiikkia, jazzia ja progressiivista rockia yhdistellyt Piirpauke -yhtye käytti pitkähuilua vuonna 1976 julkaistulla albumillaan “2” (kappaleet Agjek ja Peäldoaivi). Viime vuosikymmeninä pitkähuilun kanssa ovat Suomessa esiintyneet muun muassa muusikot Kurt Lindblad, Kristiina Ilmonen, Rauno Nieminen, Leena Joutsenlahti, Riitta-Liisa Joutsenlahti, Tapani Varis, Veera Voima, Kirsi Ojala, Juulia Salonen, Jarmo Romppanen, Nathan Thomson, Maija Karhinen-Ilo, Janne Ojajärvi ja Joonas Ojajärvi.


Lähteet:
Asplund, Hoppu, Laitinen, Leisiö, Saha & Westerholm. 2006.
Joutsenlahti, Riitta-Liisa. 2000. Sormireiätön pilli - Kokemuksia ja näkemyksiä pitkähuilusta.
Leisiö, Timo. 1983. Suomen ja Karjalan vanhankantaiset torvi- ja pillisoittimet.
Nieminen, Rauno. 2000. Soittimia Rakentamaan, Pitkähuilu, Friiti 3/2000, 8–10.